Saavuin Jurvaan 1990-luvun puolivälissä, kun olin innostunut veistämisestä Brasiliassa ja sain tietää ainutlaatuisesta jurvalaisesta veisto-tekniikasta.

Jurva ei ollut mikä tahansa paikkakunta, kun puunveistosta oli kyse. Sillä oli maine – ainakin niiden keskuudessa, jotka kiinnittivät tällaisiin asioihin huomiota – koristehuonekalujen veistoperinteenä. Tyyli oli historiallisesti viehättävä ja tunnettiin hellittelevällä nimellä talonpojan rokokoo – pohjalainen, rustiikkinen tulkinta 1700-luvun koristeellisesta tyylistä. Koristeellinen, kyllä, mutta maanläheinen. Ei mitään prameaa. Vain taitavat kädet muovaamassa kauniita kaaria jääräpäiseen puuhun.

Mutta mikä teki vaikutuksen – ja teki tästä paikasta todella erityisen – oli hiljaisuus.

Toisin kuin monissa muissa veistoperinteissä, Pohjanmaan veistäjät eivät käyttäneet puunuijia. Eivät lainkaan. Ei rytmikästä naputusta, ei vasaraniskuja, ei kaikuvia jymähdyksiä työpajoissa. Vain teräksen hiljainen pyyhkäisy puuta vasten. He olivat kehittäneet ainutlaatuisen tavan teroittaa talttansa: lempeämmän terän, joka muotoiltiin käyttötarkoituksen mukaan ja hiottiin 17 asteen teräkulmaan – paljon loivemmaksi kuin tavanomainen 45 astetta. Työkalut viritettiin kuin soittimet, ja työ tehtiin pelkillä käsivoimilla, vakaasti ja taidolla.

Opiskelin kaksi vuotta ja jäin sen jälkeen opettamaan. Toisena opetusvuotenani kohtasin erityisen haasteen: kuinka selittää ulkomaalaisille opiskelijoille, mikä teki meidän veistotyylistämme niin erilaisen verrattuna heille tuttuihin menetelmiin verrattuna?

Silloin aloin kutsua jurvalaista veistotyyliä Hiljaiseksi veistoksi.